Jonnan kuva

(http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288743278414.html 23.10.2014)

Valitsin kyseisen kuvan siksi, koska pidän Estonian tragediaa surullisena. Kuvassa Estonian uhria tuodaan armeijan helikopterilla Utön linnakkeelle. Kaksi sotilasta kantaa uhria paareissa kivisessä maastossa. Heidän perässään kävelee siniseen haalariin pukeutunut nainen ja helikopterin vierellä seisoo lentäjä.

Taivas on vaaleansininen ja taivaalla on hieman vaaleanpunaisia ja sinisiä pilviä. Helikopteri on väriltään armeijanvihreä ja se erottuu hyvin hieman ruskeahkossa maastossa. Kuvassa luultavasti on aurinko laskeutumassa, sillä kuvassa ei ole niinkään valoisaa. 

Kuvaa on rajattu siten, että henkilöt ja helikopteri näkyy kuvassa ja hiukan maastoa. Kuva on otettu hieman kaukaa, jotta kuvassa näkyisi mitä siinä oikeasti tapahtuu. Kuvan tunnelma on surullinen, sillä tragediat ovat aina kauheita, varsinkin jos ihmiset menettävät henkensä. Kuva on suunnattu kaikille, sillä se on uutiskuva. Se pyrkii luultavasti viestittämään sitä, että kuinka suuresti Estonian uppoaminen vaikutti Eurooppaan, etenkin Viroon ja muutenkin kuinka tragediat vaikuttavat ihmisiin.

Kuva sai minut ajattelemaan, että kuinka monta ihmistä kuolee päivittäin, milloin mihinkin: esimerkiksi onnettomuuksiin tai sairauksiin. Eniten Estonian uppoaminen puhututtaa, sillä yli 800 ihmistä menetti henkensä tuona myrskyisenä ja kohtalokkaana yönä.

Hytisin kylmästä. Huuleni olivat luultavasti muuttuneet sinisiksi ja yritin huutaa apua, mutta turhaan. Kukaan ei kuullut avunhuutoja minun ollessani jääkylmässä vedessä. Yritin uida pois lautan luota, mutta voimani olivat lopussa, tunsin loppuni tulleen. Lautan upotessa se veti minua veden alle, joten yritin viimeisillä voimillani uida pois, ennen kuin lautta vetäisi minut mukanaan. Olin vasta nuori, ei minun kuulunut kuolla vielä. Eikä kenenkään muun myöskään. Kukaan lautan matkustajista ei ansainnut tätä kohtaloa. Olisin halunnut pelastaa loukkuun jääneet ihmiset, mutta en pystynyt siihen. Aallot välillä pakottivat minut veden alle. Oli hyvin myrskyisää. 

"Apua!" huusin ääni täristen ja yritin katsoa ympärilleni, jos näkisin ihmisiä, jotka olivat päässeet ulos lautasta. Kuulin aaltojen pauhauksien keskeltä itkua ja avunhuutoja, joita yritin paikantaa. Lähdin uimaan kohti avunhuutoja ja näin pelastuslautan, jossa oli kylmästä hytiseviä ihmisiä. Uin lautan viereen, josta ihmiset auttoivat minut lautalle. Jos olisin ollut hieman kauemmin vedessä, niin en olisi selvinnyt. Jonkin ajan päästä näimme Mariellan, joka tuli lähemmäs. Sen jälkeen kuulimme helikopterin äänen ja toivoimme, että he ehtisivät ajoissa pelastamaan meidät. Aloin itkemään ilosta, me ehkä pelastuisimme.